Pyhät kirjat > Kallisarvoinen helmi



Joseph Smithin kirjoituksia

Otteita profeetta Joseph Smithin historiasta
  1. Niiden monien huhujen vuoksi, joita pahansuovat ja vehkeilevät henkilöt ovat panneet liikkeelle Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon synnystä ja kehityksestä ja joilla kaikilla niiden sepittäjät ovat pyrkineet taistelemaan sen kirkkoasemaa ja kehittymistä vastaan maailmassa, olen joutunut kirjoittamaan tätä historiaa havahduttaakseni yleisen mielipiteen erhetyksestään ja saattaakseni kaikkien totuutta etsivien käsiin tosiasiat sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, sekä minua että kirkkoa koskevat, sikäli kuin tällaisten asiain todellinen laita on tiedossani.
  2. Tässä historiassa esitän kirkkoa koskevat eri tapahtumat totuudessa ja vanhurskaudessa, sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet taikka sellaisina kuin niiden tulokset nyt ovat olemassa, kahdeksantena vuonna tämän puheena olevan kirkon järjestämisestä.
  3. Synnyin Herramme vuonna tuhat kahdeksansataaviisi joulukuun kahdentenakymmenentenäkolmantena päivänä Sharonin kaupunkipiirissä Windsorin piirikunnassa, Vermontin osavaltiossa. ... Isäni, Joseph Smith vanhempi, lähti Vermontin osavaltiosta ja siirtyi Palmyraan Ontarion (nyk. Wayne) piirikunnassa, New Yorkin osavaltiossa, ollessani suunnilleen kymmenvuotias. Noin neljä vuotta Palmyraan saapumisensa jälkeen isäni siirtyi perheineen Manchesteriin samaisessa Ontarion piirikunnassa.
  4. Hänen perheensä käsitti yksitoista henkeä, nimittäin isäni, Joseph Smithin, äitini Lucy Smithin (jonka nimi ennen hänen avioliittoansa oli Mack, Solomon Mackin tytär), veljeni Alvinin (joka kuoli marraskuun 19. päivänä 1824, 26-vuotiaana), Hyrumin, minut, Samuel Harrisonin, Williamin ja Don Carlosin sekä sisareni Sophronian, Catherinen ja Lucyn.
  5. Jolloinkin toisena vuotena Manchesteriin muuttomme jälkeen ilmeni asuinpaikkakunnallamme tavaton uskonnollinen kiihtymys. Se alkoi metodisteista, mutta tuli pian yleiseksi kaikkien lahkojen keskuudessa tässä osassa maata. Tosiaankin koko maan kolkka näytti olevan sen kuohuttama, ja suuria joukkoja ihmisiä liittyi eri uskonnollisiin ryhmiin, jotka saivat aikaan sangen suurta hämmennystä ja eripuraisuutta väestön keskuudessa, toisten huutaessa: "Katso, täällä!" toisten: "Katso, tuolla!" Muutamat kiistelivät metodistien uskon puolesta, muutamat presbyteerisen ja jotkut baptistisen.
  6. Sillä huolimatta näiden uskonsuuntien käännynnäisten kääntymisensä aikoihin ilmaisemasta suuresta rakkaudesta sekä niiden kulloistenkin pappien osoittamasta erinomaisesta innosta, jotka toimivat tämän merkillisen uskonnollisten tunnelmien näytelmän lavastajina ja edistäjinä tarkoituksenaan saada kaikki käännytetyiksi, niin kuin he mielivät sanoa, liittyivätpä ihmiset mihinkä lahkoon tahansa, kuitenkin, kun käännynnäiset alkoivat marssia pois toinen toisensa perässä, yksi yhteen ja toinen toiseen ryhmään, saatiin havaita, että niin pappien kuin käännynnäistenkin näennäisesti kelvolliset tunteet olivat enemmän luuloteltuja kuin aitoja, muuttaen näytelmän suureksi sekasorroksi ja sen seurauksena pahaksi menoksi - papin noustessa pappia vastaan, käännynnäisen käännynnäistä, niin että kaikki heidän hyvä tahtonsa toinen toistansa kohtaan, sikäli kuin heillä sitä koskaan oli ollutkaan, oli täysin hävinnyt kiistoihin sanoista koskaan oli ollutkaan, oli täysin hävinnyt kiistoihin sanoista ja väittelyihin käsityskannoista.
  7. Olin näihin aikoihin viidennellätoista vuodellani. Isäni perhe oli kääntynyt kannattamaan presbyteeristä uskoa, ja neljä sen jäsentä liittyi tuohon kirkkoon, nimittäin äitini Lucy, veljeni Hyrum ja Samuel Harrison sekä sisareni Sophronia.
  8. Tämän ankaran kiihtymystilan jatkuessa mieleni johdatettiin vakavaan pohdintaan ja suureen levottomuuteen. Mutta huolimatta tuntemusteni voimakkuudesta ja monasti tuskallisuudesta, pysyttelin kuitenkin loitolla näistä kaikista ryhmäkunnista, vaikka kävin niiden lukuisissa kokouksissa niin usein kuin tilaisuutta oli. Ajan mittaan kallistuin mielessäni jonkin verran metodistilahkoon päin ja tunsin hieman halua liittyä siihen, mutta niin ankara oli sekasorto ja kiista näiden eri uskonsuuntien kesken, että sellaisen nuoren kuin minä, niin ihmisiä ja maailmaa tuntemattomana, oli mahdotonta päästä mihinkään varmaan johtopäätökseen siitä, kuka oli oikeassa, kuka väärässä.
  9. Toisinaan mieleni oli sangen kiihtynyt, meno ja meteli oli niin ankara ja alituinen. Presbyteerit olivat mitä päättäväisimmin baptisteja ja metodisteja vastaan ja käyttivät kaikki niin älyn- kuin viisastelunlahjansa näiden erehdysten osoittamiseksi tahi ainakin saadakseen ihmiset pitämään heitä väärässä olevina. Toisaalta baptistit ja metodistit vuorostaan olivat yhtä kiivaita pyrkimyksessään todistaa oikeiksi omat opinkappaleensa ja näyttää vääriksi kaikkien muiden.
  10. Tämän sanoista käydyn sodan ja mielipidetemmellyksen keskellä usein sanoin itselleni: Mitä on tehtävä? Mitkä näistä kaikista ryhmäkunnista ovat oikeassa, vai ovatko ne kerrassaan kaikki väärässä? Jos jokin niistä on oikeassa, niin mikä, ja mitenkä minä sen saan tietää?
  11. Näin ponnistellessani äärettömän tukalassa tilanteessa, jonka nämä kiihkojumalisten ryhmäkunnat olivat saaneet aikaan, olin eräänä päivänä lukemassa Jaakobin kirjettä, ensimmäistä lukua, viidettä jaetta, joka kuuluu: Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan.
  12. Milloinkaan ei ole mikään kirjoitustenkohta käynyt voimallisemmin ihmissydämeen kuin tämä silloin minun. Se tuntui väkevänä täyttävän sydämeni jokaisen sopen. Mietin sitä yhäti uudestaan ja uudestaan ymmärtäen, että jos joku, niin minä tarvitsen viisautta Jumalalta, sillä enhän tiennyt, mitä tehdä, ja saamatta enemmän viisautta, kuin mitä minulla silloin oli, en koskaan tietäisikään; sillä eri lahkojen uskonnonopettajat ymmärsivät samat raamatunkohdat niin eri tavoin, että se oli omiaan hävittämään kaiken luottamuksen kysymyksen ratkaisemiseen Raamattuun vetoamalla.
  13. Ajan pitkään tulin siihen tulokseen, että minun oli joko jäätävä pimeyteen ja sekasortoon tahi sitten tehtävä niin kuin Jaakob neuvoo, siis anottava Jumalalta. Vihdoin päädyin ratkaisuun "anoa Jumalalta" päätellen, että jos hän antaa viisautta niille, joilta viisautta puuttuu, ja antaa alttiisti ja soimaamatta, niin minähän saattaisin uskaltautua anomaan.
  14. Niin tämän päätökseni mukaan anoa Jumalalta vetäydyin metsään, yksinäisyyteen, yrittääkseni. Näin tapahtui kauniin, kirkkaan päivän aamuna, aikaisin keväällä kahdeksantoistasataakaksikymmentä. Ja ensimmäisen kerran elämässäni tapahtui, että tällaista yritin, sillä kaiken hätäni keskellä en milloinkaan ollut vielä tähän mennessä yrittänyt rukoilla ääneen.
  15. Vetäydyttyäni paikalle, jonka ajatuksissani olin aikaisemmin määrännyt, katsottuani ympärilleni ja havaittuani olevani yksin polvistuin maahan ja aloin esittää Jumalalle sitä, mitä sydämeni halasi. Olin tuskin tehnyt niin, kun minuun heti kävi käsiksi jokin voima, joka kerrassaan valtasi minut ja jolla oli sellainen yllättävä vaikutus minuun, että se kahlitsi kieleni niin, etten voinut puhua. Synkkä pimeys tiheni ympärilleni, ja hetken minusta tuntui kuin olisin tuomittu äkilliseen tuhoon.
  16. Mutta ponnistaessani kaikki voimani Jumalan avuksi huutamiseen, että hän vapauttaisi minut tämän vihollisen vallasta, joka oli käynyt minuun käsiksi, ja juuri hetkenä, jona olin epätoivoon vaipumassa ja antautumassa turmioon - eikä mihinkään kuviteltuun perikatoon, vaan jonkin todellisen, näkymättömästä maailmasta olevan olennon valtaan, olennon, jolla oli niin ihmeellinen voima, etten ollut sellaista missään olennossa aikaisemmin tuntenut - aivan tämän suuren hädän tuokiona minä näin valopatsaan juuri pääni yläpuolella, hohtavamman aurinkoa, ja se laskeutui vähitellen, kunnes se lankesi minuun.
  17. Heti sen ilmestyessä havaitsin itseni vapautetuksi minua kahlehtineesta vihollisesta. Valon levätessä päälläni minä näin kahden Persoonan, joiden hohdetta ja kirkkautta on mahdoton kuvata, seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhutteli minua, kutsuen minua nimeltä ja sanoi, toista osoittaen: Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!
  18. Päämääränäni ryhtyessäni kysymään neuvoa Herralta oli päästä selville, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa, että saattaisin tietää, mihin liittyä. Niinpä siis, niin pian kuin saatoin hallita itseni sikäli, että pystyin puhumaan, kysyin Persoonilta, jotka seisoivat yläpuolellani valossa, mikä kaikista noista lahkoista oli oikeassa - ja mihinkä minun piti liittyä.
  19. Minulle vastattiin, etten saa liittyä yhteenkään niistä, sillä ne olivat kaikki väärässä, ja minulle puhuva Persoona sanoi, että kaikki niiden uskontunnustukset olivat kauhistus hänen silmissään, että nämä uskon julistajat olivat kaikki turmeltuneita, että "he lähestyvät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana, he opettavat oppeina ihmiskäskyjä, ja heissä on Jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman".
  20. Jälleen hän kielsi minua liittymästä mihinkään niistä; ja paljon muuta hän sanoi minulle, asioita, joita en voi nyt kirjoittaa. Kun jälleen toinnuin, havaitsin makaavani selälläni taivaaseen katsellen. Valon poistuttua olin voimaton, mutta toivuin pian jonkin verran ja lähdin kotiin. Ja nojatessani takkaan äitini kysyi, mikä minua vaivasi. Vastasin: "Älä huoli, kaikki on hyvin - voin aivan hyvin." Sitten sanoin äidilleni: "Olen saanut tietää, että presbyteriaanisuus ei ole oikea." Vastustaja näyttää jo perin elämäni alkuaikoina tienneen, että minut oli määrätty tulemaan hänen valtakuntansa rauhanhäiritsijäksi ja kiusaajaksi, minkäpä vuoksi muuten pimeyden vallat olisivat liittyneet yhteen minua vastaan? Minkä tähden se vastustus ja vaino, mikä nousi minua kohtaan melkeinpä jo lapsuudessani?
  21. Aivan muutaman päivän kuluttua näkemästäni näystä satuin erään edellä puhutussa uskonnollisessa kuohunnassa varsin toimeliaana mukana olleen metodistisaarnaajan seuraan, ja keskustellessani hänen kanssaan uskonasioista kerroin tilaisuuden tullen hänelle näystäni. Hämmästyin tavattomasti hänen käyttäytymistään; hän ei käsitellyt ilmoitustani ainoastaan väheksyvästi, vaan myös suuresti ylenkatsoen ja sanoi sen kaiken olevan perkeleestä ja ettei näinä päivinä ollut olemassa sellaista kuin näyt ja ilmoitukset, että kaikki sellainen oli apostolien mukana lakannut olemasta ja ettei sellaisia koskaan enää tulisi olemaankaan.
  22. Havaitsin kuitenkin pian, että kertomani oli ärsyttänyt minua vastaan melkoisen ennakkoluulon uskonnon julistajien keskuudessa ja oli aiheena voimakkaaseen vainoon, joka yhä yltyi; ja vaikka olin mitätön poikanen, vain neljä-, viisitoistavuotias, sekä oloni että asemani sellainen, että se teki minunlaiseni poikasen maailmassa vallan merkityksettömäksi, niin kuitenkin huomattavat miehet kiinnittivät minuun riittävästi huomiotansa yleisen mielipiteen kiihottamiseksi minua vastaan ja katkeran vainon aikaansaamiseksi, ja tämä tuli yleiseksi kaikkien lahkojen keskuudessa - kaikki olivat yhtenä miehenä vainoamassa minua.
  23. Jouduin silloin ja monasti jälkeenkin päin vakavasti pohtimaan, mitenkä ylen outoa oli, että mitätön, hieman yli neljäntoista vuoden ikäinen poika, jonka välttämättömänä osana oli niukan toimeentulon hankkiminen jokapäiväisellä työllä, olisi riittävän tärkeä henkilö kiinnittääkseen aikansa merkittävimpien uskonlahkojen merkkihenkilöiden huomion itseensä, vieläpä synnyttämään heissä katkeran vainon ja herjan hengen. Mutta olipa tuo outoa tai ei, niin näin kävi, ja se oli minulle suureksi suruksi.
  24. Kuitenkin kaikitenkin: tosiasia oli, että olin nähnyt näyn. Olen myöhemmin arvellut tunteneeni melkein samaten kuin Paavali pitäessään puolustuspuhettaan kuningas Agrippan edessä ja kertoessaan näystään, jossa hän näki valon ja kuuli äänen; mutta häntäkin silloin uskoi vain muutama; toiset sanoivat häntä epärehelliseksi, toiset hulluksi, ja häntä ivattiin sekä herjattiin. Kuitenkaan kaikki tämä ei tehnyt tyhjäksi hänen näkynsä todellisuutta. Hän oli nähnyt näyn, hän tiesi sen, eikä kaikki vaino taivaan alla saattanut sitä muuksi muuttaa; ja vaikka häntä olisi vainottu aina kuolemaan asti, niin kuitenkin hän tiesi ja oli tietävä viimeiseen hengenvetoonsa saakka, että hän oli niin nähnyt valon kuin kuullut äänen puhuvan hänelle, eikä kaikki maailma voinut saada häntä ajattelemaan ja uskomaan toisin.
  25. Niin oli minunkin laitani. Olin tosiaankin nähnyt valon ja tämän valon keskessä näin kaksi Persoonaa, ja tosiasia on, että he puhuivat minulle; ja vaikka minua vihattiin ja vainottiin siksi, että olin sanonut nähneeni näyn, se oli kuitenkin tosi, ja kun minua vainottiin ja solvattiin ja minusta puhuttiin valhetellen kaikkinaista pahaa, koska niin väitin, jouduin sydämessäni sanomaan: Miksi vainota minua totuuden kertomisen takia? Olen todellakin nähnyt näyn; ja mikä olen minä voidakseni estää Jumalaa, vai arveleeko maailma voivansa saada minut kieltämään sen, minkä todella olen nähnyt? Sillä minä olin nähnyt näyn, tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä kieltää enkä uskaltanutkaan niin tehdä; joka tapauksessa tiesin, että niin tehdessäni rikkoisin Jumalaa vastaan ja joutuisin kadotustuomion alaiseksi.
  26. Olin nyt saavuttanut varmuuden, sikäli kuin lahkojen maailmasta oli kysymys - että velvollisuuteni ei ollut liittyä mihinkään niistä, vaan minun oli oltava niin kuin olin, kunnes saisin lisää ohjausta. Ja minä olin havainnut todeksi Jaakobin todistuksen - että se, jolta puuttuu viisautta, saisi anoa sitä Jumalalta, ja hänelle annettaisiin eikä häntä soimattaisi.
  27. Toimittelin jatkuvasti elämäni arkiaskareita aina syyskuun kahdenteenkymmenenteenensimmäiseen päivään tuhat kahdeksansataakaksikymmentäkolme saakka, kaiken aikaa kokien ankaraa vainoa kaikenkaltaisten ihmisten taholta, sekä uskonnollisten että uskonnottomien, koska pysyin väitteessäni, että olin nähnyt näyn.
  28. Näkyni ja vuoden kahdeksantoistasataakaksikymmentäkolme välisenä aikana - kun minua oli kielletty liittymästä mihinkään silloiseen uskonlahkoon ja olin vuosiltani varsin vähäinen sekä niiden vainoama, joiden olisi pitänyt olla ystäviäni ja kohdella minua ystävänä ja joiden, jos he arvelivat minun joutuneen eksytetyksi, olisi pitänyt soveliaalla tavalla hellästi yrittää käännyttää minut takaisin - minä olin alttiina kaikenkaltaisille viettelyksille, ja liikkuessani kaikenlaisessa seurassa minä usein lankesin moneen mielettömään hairahdukseen ja paljastin nuorukaisen horjuvuuden sekä ihmisluonnon heikkoudet, mitkä, ikävä sanoakseni, johdattivat minut monenlaiseen kiusaukseen, pahaan Jumalan silmissä. Kun tämän tunnustan, ei kenenkään pidä luulla minun syyllistyneen mihinkään suuriin ja kauhistaviin synteihin. Mieli tehdä sellaisia ei koskaan kuulunut luontooni. Mutta minä syyllistyin keveyteen ja toisinaan lyöttäydyin hilpeään seuraan jne., mikä ei sopinut siihen henkilökuvaan, jonka pitäisi saada ilmaisunsa miehessä, jonka Jumala oli kutsunut, niin kuin minut oli kutsuttu. Mutta tämä ei näyttäne kovinkaan kummalliselta kenestäkään, joka palauttaa mieleensä nuoren ikäni ja tuntee synnynnäisen iloisen luonteenlaatuni.
  29. Kaiken tämän vuoksi tunsin usein kadotustuomion painavan itseäni heikkouteni ja puutteitteni takia, silloin, edellä mainitun syyskuun kahdennenkymmenennenensimmäisen päivän iltana, käytyäni yöksi vuoteeseen, antauduin rukoilemaan ja anomaan kaikkivaltiaalta Jumalalta anteeksiantoa kaikista synneistäni ja mielettömyyksistäni sekä vielä itselleni ilmoitusta, että tuntisin tilani ja asemani hänen edessänsä, sillä olin aivan varma siitä, että saisin jumalallisen ilmoituksen, koska olin jo aikaisemmin saanut sellaisen.
  30. Ollessani näin avukseni huutamassa Jumalaa havaitsin valon ilmestyvän huoneeseeni. Se kasvoi yhä, kunnes huone oli valoisampi kuin keskipäivällä, ja silloin juuri ilmestyi vuoteeni vierelle ihmisolento, joka seisoi ilmassa, sillä hänen jalkansa eivät koskettaneet lattiaa.
  31. Hänellä oli yllään valkeintakin valkeampi, väljä viitta. Se oli valkeampi kaikkea maallista, mitä koskaan olin nähnyt, enkä usko, että mitään maallista voitaisiinkaan valmistaa niin tavattoman valkeaksi ja loistavaksi. Hänen kätensä olivat paljaat, samaten hänen käsivartensa hieman yläpuolelle ranteiden. Niin myös hänen jalkansa olivat paljaat vähän nilkkojen yläpuolelle. Hänen päänsä ja kaulansa olivat myöskin peittämättömät. Voin havaita, ettei hänellä ollut muuta vaatetta kuin tämä viitta, koska se oli avoimena, niin että voin nähdä hänen rintansa.
  32. Ei ainoastaan hänen viittansa ollut ylen valkea, vaan hänen koko olentonsa oli kuvaamattoman kirkas, ja hänen katsantonsa oli tosiaan kuin salaman leimahdus. Huone oli erinomaisen valoisa, muttei niin ylen kirkas kuin aivan hänen olemuksensa lähin ympäristö. Kun ensin katselin häntä pelkäsin, mutta pian pelkoni katosi.
  33. Hän kutsui minua nimeltä ja sanoi minulle olevansa Jumalan kasvojen edessä minun tyköni lähetetty sanansaattaja ja nimensä olevan Moroni. Vielä hän sanoi, että Jumalalla oli minulle työ tehtäväksi ja että nimeäni tultaisiin mainitsemaan sekä hyvällä että pahalla kaikkien kansanheimojen, sukukuntien ja kielten keskuudessa ja että sen maine olisi sekä hyvä että paha kaikkien ihmisten parissa.
  34. Hän sanoi, että maahan oli talletettuna kirja, kultalevyille kirjoitettu, joka kertoi tämän mantereen muinaisista asukkaista ja heidän alkuperästään. Hän ilmoitti myös, että se sisälsi iankaikkisen evankeliumin täyteyden sellaisena kuin Vapahtaja oli sen jättänyt näille muinaisille asukkaille.
  35. Vielä hän mainitsi, että oli kaksi hopeakaareen kiinnitettyä kiveä - ja nämä kivet, jotka olivat kiinnitetyt rintakilpeen muodostivat nuo sanotut uurimin ja tummimin - haudattuna levyjen mukana; ja muinoin eli entisinä aikoina "näkijäin" ominaisuuksiin kuului oikeus näiden kivien hallussapitämiseen ja käyttämiseen. Ja Jumala oli valmistanut ne tämän kirjan kääntämistä varten.
  36. Tämän kerrottuaan hän alkoi esittää otteita Vanhan Testamentin profetioista. Ensiksi hän toisti osan Malakian kolmannesta luvusta; vielä hän toisti saman profetian neljännen eli viimeisen luvun, vaikka vähän poiketen meidän Raamattujemme lukuparresta. Sen sijaan, että hän olisi toistanut ensimmäisen jakeen sellaisena kuin se on meidän kirjoissamme, hän esitti sen näin:
  37. Sillä katso, se päivä tulee, joka on palava kuin pätsi, ja kaikki julkeat ja kaikki, jotka tekevät sitä, mikä jumalatonta on, palavat kuin oljenkorret; sillä ne, jotka tulevat, polttavat heidät, sanoo Herra Sebaot, niin ettei se jätä juurta eikä oksaa.
  38. Vielä hän esitti viidennen jakeen näin: Katso, minä olen ilmoittava teille pappeuden profeetta Elian käden kautta, ennen kuin tulee Herran päivä, se suuri ja peljättävä.
  39. Myös sitä seuraavan jakeen hän esitti toisin: Ja hän on painava lasten sydämiin isille annetut lupaukset, ja lasten sydämet kääntyvät heidän isiensä puoleen. Ellei niin olisi, koko maa hävitettäisiin perin juurin hänen tulemisessaan.
  40. Näiden lisäksi hän toisti Jesajan yhdennentoista luvun ja sanoi sen olevan täyttymässä. Hän toisti myös Apostolien tekojen kolmannen luvun kahdennenkymmenennentoisen ja kahdennenkymmenennen kolmannen jakeen tarkoin sellaisina kuin ne ovat meidän Uudessa Testamentissamme*). Hän sanoi, että tämä profeetta oli Kristus; kuitenkaan se päivä ei ollut vielä tullut, jolloin ne, jotka eivät kuulisi hänen ääntänsä, hävitettäisiin pois kansan keskuudesta, mutta pian se tulisi.
  41. Hän toisti myös Jooelin toisen luvun kahdennestakymmenennestäkahdeksannesta jakeesta viimeiseen. Hän sanoi myös, ettei se ollut vielä täyttynyt, mutta pian niin tapahtuisi. Ja edelleen hän totesi, että pakanoiden täysi luku on pian sisälle tuleva. Hän toisti useita muita kirjoitusten kohtia ja selitti monia asioita, joita ei voida tässä mainita.
  42. Vielä hän kertoi minulle, että kun saisin nämä hänen mainitsemansa levyt - sillä aika, jolloin ne saisin, ei ollut vielä tullut - ei minulla olisi lupaa näyttää niitä kenellekään, ei myöskään rintakilpeä eikä siihen kuuluvia uurimia ja tummimia, paitsi niille, joille minun käskettäisiin näyttää ne; jos näyttäisin, olisin tuhon oma. Hänen keskustellessaan kanssani levyistä mieleni silmät avattiin, niin että voin nähdä paikan, mihin levyt oli talletettu, ja näin sen niin selvästi ja tarkoin, että tunsin paikan käydessäni sillä.
  43. Tämän ilmoituksen jälkeen näin valon huoneessa alkavan kokoontua aivan tämän minun kanssani puhuneen miehen ympärille, ja niin tapahtui kunnes huone jälleen tuli pimeäksi paitsi aivan hänen ympärillänsä, jolloin silmänräpäyksessä näin, ikään kuin olisi ollut käytävä avoinna suoraan taivaaseen, ja hän nousi, kunnes hän vihdoin hävisi näkyvistä, ja huone jäi sellaiseksi kuin se oli ollut ennen tämän taivaallisen valkeuden ilmestymistä.
  44. Makasin aprikoiden tämän tapahtuman merkillisyyttä ja suuresti kummastellen sitä, minkä tämä outo sanansaattaja oli kertonut minulle, ja silloin kesken mietiskelyni äkkiä havaitsin huoneeni uudelleen alkavan valjeta, ja samalla hetkellä tuo samainen taivaan lähetti oli jälleen vuoteeni vierellä.
  45. Ja jälleen hän kertoi aivan saman kuin ensimmäisellä käynnillään lainkaan poikkeamatta siitä. Sen tapahduttua hän ilmoitti minulle ankarista tuomioista, jotka kohtaisivat maailmaa nälänhädän, miekan ja ruton hävitysten kautta; ja nämä raskaat tuomiot tulisivat maailmalle tämän sukupolven aikana. Kerrottuaan tämän hän nousi korkeuksiin, kuten oli tehnyt aikaisemminkin.
  46. Tähän mennessä tapahtunut oli vaikuttanut niin syvästi mieleeni, että uni oli kaikonnut silmistäni, ja makasin kaiken näkemäni sekä kuulemani aiheuttaman hämmästyksen kokonaan valtaamana. Mutta mitenkä yllätyinkään, kun jälleen näin saman sanansaattajan vuoteeni vierellä ja kuulin hänen vielä kerran toistavan kaiken saman kuin aikaisemminkin, ja hän lisäsi vielä varoituksen minulle, sanoen, että saatana tulisi yrittämään kiusata minua (isäni perheen puutteenalaisten olojen johdosta) ottamaan levyt rikastuakseni niillä. Siitä hän kielsi minua, sanoen että saadessani levyt minulla ei saisi olla muuta pyrkimystä mielessäni kuin Jumalan kirkastaminen, eikä minua saisi olla mitään muita vaikuttimia kuin hänen valtakuntansa rakentaminen; muussa tapauksessa en voisi saada niitä.
  47. Tämän kolmannen käynnin jälkeen hän nousi taivaaseen kuten ennenkin, ja minä jäin jälleen pohtimaan sitä ihmeellistä, jonka juuri olin kokenut. Kun kukko kiekui melkein heti taivaallisen lähetin kolmannen kerran noustua ylös luotani, havaitsin, että päivä oli sarastamassa, joten meidän keskustelujemme oli täytynyt viedä koko yö.
  48. Pian tämän jälkeen nousin vuoteeltani ja, niin kuin tavallisesti, lähdin päivän välttämättömiin tehtäviin. Mutta tarttuessani työhön, kuten muulloinkin, havaitsin voimani niin loppuun huvenneiksi, etten kyennyt minkäänlaiseen työhön. Isäni, joka työskenteli kanssani, pani merkille, ettei kohdallani kaikki ollut niin kuin olisi pitänyt, ja kehotti minua menemään kotiin. Lähdin, aikomuksenani kulkea talolle, mutta yrittäessäni ylittää aidan pellolla, missä olimme, voimani lopullisesti pettivät, ja vaivuin avuttomana maahan. Hetken olin aivan tiedoton.
  49. Ensimmäinen, minkä saatan palauttaa mieleeni, oli ääni, joka puhui minulle, kutsuen minua nimeltä. Nostin katseeni ja näin saman sanansaattajan seisovan pääni yläpuolena valkeuden ympäröimänä kuten aikaisemminkin. Hän puhui taas kaiken, minkä oli sanonut kuluneena yönä, ja käski minun mennä isäni luo ja kertoa hänelle saamastani näystä ja käskyistä.
  50. Tottelin ja palasin isäni luo pellolle sekä kerroin hänelle kaiken. Hän vastasi sen olevan Jumalasta ja kehotti minua menemään ja tekemään, niin kuin lähetti oli käskenyt. Lähdin pellolta ja menin paikalle, jossa sanansaattaja oli kertonut levyjen olevan talletettuina; ja saamani näyn selvyyden johdosta tunsin paikan heti sille saavuttuani.
  51. Lähellä Manchesterin kylää, Ontarion piirikunnassa New Yorkin osavaltiossa, on huomattavan suuri kukkula, korkein kaikista lähistöllä. Tämän kukkulan länsipuolella, lähellä lakea, melko suuren kiven alla olivat levyt talletettuina kivilokeroon. Tämä kivi oli paksu ja päältä kupera, oheten reunoja kohti, niin että keskikohta oli näkyvissä maan yläpuolella reunojen jäädessä peittoon.
  52. Poistettuani maan otin kangen, jonka työnsin kiven reunan alle, ja hieman ponnistamalla nostin sen paikaltaan. Katsoin sisään ja näin siellä tosiaan levyt, uurimin ja tummimin sekä rintakilven, niin kuin sanansaattaja oli sanonut. Lokero, jossa ne olivat, muodostui jonkinlaisella sementillä yhteen liitetyistä kivistä. Lokeron pohjalle oli pantu kaksi kiveä poikkiteloin, ja näiden kivien päällä olivat levyt ja niiden ohessa muut esineet.
  53. Pyrin ottamaan ne esille, mutta lähetti kielsi minua, ja sain jälleen tietää, ettei niiden ilmisaattamisen aika ollut vielä tullut eikä tulisikaan ennen kuin neljän vuoden kuluttua tästä hetkestä, mutta hän käski minun saapua tälle paikalle tasan vuoden kuluttua tästä hetkestä ja sanoi tulevansa kohtaamaan minut siellä sekä määräsi, että minun olisi jatkuvasti niin tehtävä, kunnes tulisi aika saada levyt.
  54. Saamani käskyn mukaan tulin aina vuoden kuluttua ja joka kerran tapasin siellä saman sanansaattajan ja jokaisen kohtaamisemme aikana sain opetusta ja tietoja Herran aivoituksista sekä siitä, miten ja millä tavalla hänen valtakuntaansa oli viimeisinä aikoina määrä hoitaa.
  55. Koska isäni eli sangen niukoissa oloissa, meidän oli päiväpalkkalaisina ja muulla tavoin pakko työskennellä omin käsin aina tilaisuuden saatuamme. Toisinaan olimme kotosalla, toisinaan muualla, ja lakkaamatta työtä tehden pystyimme hankkimaan itsellemme auttavan toimeentulon.
  56. Vuonna 1824 isäni perhettä kohtasi ankara koettelemus: vanhin veljeni Alvin kuoli. Lokakuussa 1825 pestauduin erään Josiah Stoal-nimisen Chenangon piirikunnassa, New Yorkin osavaltiossa, asuvan vanhan herran palvelukseen. Hän oli kuullut jotakin hopeakaivoksesta, jonka espanjalaiset olisivat avanneet Harmonyssa, Susquehannan piirikunnassa, Pennsylvanian osavaltiossa ja hän oli ennen pestautumistani hänen palvelukseensa suorittanut kaivauksia tarkoituksenaan, mikäli mahdollista, löytää kaivos. Asetuttuani asumaan hänen luoksensa hän pani minut ja muut työntekijänsä etsimään hopeakaivosta, mitä työtä jatkoin lähes kuukauden, ilman että yrityksellämme olisi ollut menestystä, ja vihdoin sain tämän vanhan herran taivutetuksi lopettamaan kaivaukset. Tästä työstä juontaa alkunsa tuo paljon puhuttu juttu aarteenetsintäpuuhistani.
  57. Ollessani tässä työssä sain täysihoidon sikäläisen herra Isaac Halen talossa; siellä ensi kerran näin tulevan vaimoni (hänen tyttärensä), Emma Halen. Tammikuun 18. päivänä 1827 menimme naimisiin ollessani vielä herra Stoalin palveluksessa.
  58. Sen vuoksi, että yhä edelleen väitin nähneeni näyn, vainottiin minua jatkuvasti, ja vaimoni isän perhe vastusti ankarasti avioliittoaikeitamme. Siksi minulle kävi välttämättömäksi viedä vaimoni muualle; niinpä lähdimme, ja meidät vihittiin rauhantuomari Tarbillin talossa South Bainbridgessä, Chenangon piirikunnassa, New Yorkin osavaltiossa. Heti naimisiin mentyäni erosin herra Stoalin palveluksesta ja menin isäni kotiin ja tein maatöitä hänen kanssaan sen viljelyskauden.
  59. Vihdoin tuli levyjen, uurimin ja tummimin sekä rintakilven saamisen aika. Syyskuun kahdentenakymmenentenätoisena päivänä tuhat kahdeksansataakaksikymmentäseitsemän, mentyäni tavanmukaiselle vuotuiselle käynnilleni niiden talletuspaikalle, sama taivaan lähetti jätti ne haltuuni seuraavin ohjein: että minä olisin niistä vastuussa ja jos huolimattomuuttani tai jotakin laiminlyöden hukkaisin ne, minut hävitettäisiin, mutta jos tekisin kaikkeni niiden suojelemiseksi, kunnes hän, sanansaattaja, noutaisi ne pois, ne varjeltuisivat.
  60. Pian ymmärsin, miksi olin saanut niin ankarat ohjeet niiden säilyttämiseksi ja minkä vuoksi lähetti oli sanonut, että kun olisin tehnyt minulta vaaditun, hän noutaisi ne pois. Sillä tuskin tuli tunnetuksi, että ne olivat hallussani, kun jo mitä sitkeimmin ponnistuksin yritettiin saada ne minulta. Turvauduttiin jokaiseen ajateltavissa olevaan juoneen tämän päämäärän saavuttamiseksi. Ahdistelu muodostui entistäkin armottomammaksi ja ankarammaksi, ja joukolti ihmisiä oli jatkuvasti varuillaan saadakseen, mikäli vain mahdollista, ne minulta riistetyksi. Mutta Jumalan viisauden avulla ne pysyivät tallella minun käsissäni, kunnes olin niiden avulla täyttänyt minulta vaaditun tehtävän. Kun sitten, niin kuin suunnitelma oli, sanansaattaja tuli niitä noutamaan, luovutin ne hänelle, ja ne ovat hänen huostassaan vielä nytkin, toukokuun toisena päivänä tuhat kahdeksansataakolmekymmentäkahdeksan.
  61. Kuitenkin kaikitenkin: häly jatkui yhä, ja tuhannet pahat kielet olivat lakkaamatta käynnissä, levittäen valheita isäni perheestä ja minusta. Jos kertoisin niistä tuhannennenkin osan, täyttyisi siitä kirjoja. Vaino kävi joka tapauksessa niin sietämättömäksi, että minun oli pakko lähteä Manchesteristä ja siirtyä vaimoineni Susquehannan piirikuntaan Pennsylvanian osavaltiossa. Valmistellessamme lähtöämme - olimme sangen vähissä varoissa, ja vaino painoi meitä niin ankarana, ettei ollut luultavaakaan, että muutosta koskaan tapahtuisi siinä suhteessa - keskellä ahdistuksiamme tapasimme ystävän eräässä Martin Harris-nimisessä kelpo miehessä, joka tuli luoksemme ja antoi minulle viisikymmentä dollaria auttaakseen meitä matkallamme. Martin Harris oli New Yorkin osavaltion Waynen piirikunnassa sijaitsevan Palmyran kunnan vakinainen asukas ja kunnioitettu maanviljelijä.
  62. Tämän oikeaan aikaan osuneen avun turvin pystyin pääsemään perille määräpaikkaani Pennsylvaniaan; ja heti sinne saavuttuani ryhdyin jäljentämään levyistä kirjoitusmerkkejä. Jäljensin niitä melkoisen määrän ja uurimin ja tummimin avulla käänsin niistä muutamia. Tätä tein vaimoni isän kotiin joulukuussa tapahtuneen saapumiseni ja seuraavan helmikuun välisen ajan.
  63. Jolloinkin tässä helmikuussa edellä mainittu herra Martin Harris tuli käymään kotonamme, sai kirjoitusmerkit, jotka olin jäljentänyt levyistä, ja lähti ne mukanaan New Yorkin kaupunkiin. Sen suhteen, mitä tapahtui hänelle ja kirjoitusmerkeille, viittaan hänen omaan kertomukseensa tapahtuneesta sellaisena kuin hän selosti sen minulle paluunsa jälkeen, ja se oli seuraava:
  64. "Saavuin New Yorkin kaupunkiin ja esitin käännetyt kirjoitusmerkit käännöksineen professori Charles Anthonille, kirjallisista saavutuksistaan kuululle miehelle. Professori Anthon totesi käännöksen oikeaksi, oikeammaksi kuin minkään muun aikaisemmin näkemänsä egyptistä suoritetun käännöksen. Sitten näytin hänelle vielä kääntämättömiä merkkejä, ja hän sanoi niiden olevan egyptiläisiä, kaldealaisia, assyrialaisia ja arabialaisia; hän sanoi niiden olevan oikeita kirjoitusmerkkejä. Hän antoi minulle todistuksen, joka todistaisi Palmyran asukkaille, että ne olivat oikeita kirjoitusmerkkejä ja että käännettyjen käännös oli myös oikea. Otin todistuksen ja panin sen taskuuni ja olin juuri lähtemässä talosta, kun herra Anthon kutsui minut takaisin ja kysyi minulta, kuinka tuo nuori mies pääsi selville siitä, että kultalevyt olivat paikassa, josta hän ne löysi. Vastasin Jumalan enkelin ilmaisseen sen hänelle.
  65. Silloin hän sanoi minulle: 'Näyttäkääpä minulle tuota todistusta.' Niinpä otin sen taskustani ja annoin sen hänelle jolloin hän otti sen ja repi palasiksi, sanoen, ettei enää ollut mitään sellaista kuin enkelien palvelus ja että jos toisin levyt hänelle, hän kääntäisi ne. Ilmoitin hänelle osan levyistä olevan sinetöity ja että minua on kielletty tuomasta niitä. Hän vastasi: 'En voi lukea sinetöityä kirjaa.' Lähdin hänen luotansa ja menin tohtori Mitchellin luo, joka vahvisti professori Anthonin sanoman niin kirjoitusmerkkien kuin käännöksenkin suhteen."

    *

  66. Huhtikuun 5. päivänä 1829 Oliver Cowdery tuli kotiini. Siihen mennessä en ollut koskaan nähnyt häntä. Hän selitti olleensa opettajana isäni asuinpaikan lähistöllä, ja kun isäni oli muuan niistä, jotka olivat lähettäneet lapsensa kouluun, hän jonkin aikaa asui ja oli ruoassa isäni talossa, ja hänen siellä ollessaan kotiväki kertoi hänelle kuinka olin saanut levyt, ja siksipä hän oli tullut ottamaan niistä selkoa minulta.
  67. Kaksi päivää herra Cowderyn saapumisen jälkeen (siis huhtikuun 7. päivänä) aloin kääntää Mormonin Kirjaa, ja hän ryhtyi kirjurikseni.
  68. Ollessamme yhä kääntämässä me seuraavassa kuussa (toukokuussa 1829) eräänä päivänä menimme metsään rukoillaksemme ja tiedustellaksemme Herralta kasteesta syntien anteeksisaamiseksi, mistä olimme havainneet maininnan levyjen käännöksessä. Ollessamme näin rukoilemassa ja Herraa avuksemme huutamassa taivaasta astui alas sanansaattaja valopilvessä ja pantuaan kätensä päällemme hän asetti meidät sanoen:
  69. Teille, kanssapalvelijoilleni, minä Messiaan nimessä annan Aaronin pappeuden, joka pitää hallussaan enkelien palveluksen ja parannuksen evankeliumin ja syntien anteeksisaamiseksi tapahtuvan upotuskasteen avaimia; eikä sitä oteta enää milloinkaan pois maan päältä, niin että vihdoin Leevin pojat uhraavat jälleen uhrin Herralle vanhurskaudessa.
  70. Hän sanoi, ettei tällä Aaronin pappeudella ollut valtuutta kätten päällepanemiseen Pyhän Hengen lahjan antamiseksi, mutta että tämä valtuus annettaisiin meille vastedes; ja hän käski meidän mennä ja antaa kastaa itsemme sekä määräsi, että minun oli kastettava Oliver Cowdery ja että sen jälkeen hänen oli kastettava minut.
  71. Sen mukaisesti me menimme ja annoimme kastaa itsemme. Minä kastoin ensin hänet ja hän kastoi sen jälkeen minut - minkä jälkeen minä panin käteni hänen päänsä päälle ja asetin hänet Aaronin pappeuteen, ja sen jälkeen hän pani kätensä minun päälleni ja asetti minut tähän samaan pappeuteen - sillä niin meitä oli käsketty.
  72. Tykönämme tällöin käynyt ja meille pappeuden antanut sanansaattaja sanoi, että hänen nimensä oli Johannes, se, jota Uudessa Testamentissa kutsutaan Johannes Kastajaksi, ja että hän toimi Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen määräyksestä, joilla oli hallussaan Melkisedekin pappeuden avaimet, mikä pappeus, niin hän sanoi, aikanansa annettaisiin meille, sekä että minua oli kutsuttava kirkon ensimmäiseksi vanhimmaksi ja häntä (Oliver Cowderya) toiseksi. Asettamisemme tämän sanansaattajan käden alla ja kastamisemme tapahtuivat toukokuun viidentenätoista päivänä 1829.
  73. Heti kastamisemme jälkeen, vedestä noustuamme, koimme suuria kirkkauden siunauksia taivaalliselta Isältämme. Tuskin olin kastanut Oliver Cowderyn, kun Pyhä Henki laskeutui hänen päällensä, ja hän nousi ja profetoi paljosta, mikä tapahtuisi pian. Ja jälleen, niin pian kuin hän oli kastanut minut, myös minä sain profetian hengen, jolloin nousin ja profetoin tämän kirkon kasvamisesta ja paljosta muusta kirkkoon liittyvästä sekä tästä ihmislasten sukupolvesta. Me olimme täynnä Pyhää Henkeä ja riemuitsimme pelastuksemme Jumalassa.
  74. Kun mielemme olivat nyt valistetut, alkoivat kirjoitukset avautua ymmärryksellemme ja salaisimpien kohtien oikea merkitys ja tarkoitus paljastui meille tavalla, joka ei koskaan aikaisemmin ollut saavutettavissamme ja jota emme milloinkaan ennen olleet ajatelleetkaan. Samaan aikaan meidän oli pakko pitää salassa se seikka, että olimme saaneet pappeuden ja tulleet kastetuiksi, sen vainon hengen takia, jota jo oli ilmennyt naapuristossa.
  75. Meitä oli aika ajoin uhattu väkivallalla, vieläpä juuri uskonnon julistajien taholta. Ja näiden väkivaltaiset hankkeet meitä kohtaan estyivät ainoastaan sen vaikutusvallan avulla, joka oli vaimoni kotiväellä (jumalallisen kaitselmuksen ansiosta). Tämä oli näet tullut minulle erittäin ystävälliseksi sekä asettunut vastustamaan ahdistelevia väkijoukkoja, haluten minun saavan keskeytyksettä jatkaa käännöstyötä, ja sen tähden tarjosi ja lupasi meille suojaa kaikkia laittomuuksia vastaan, sikäli kuin se oli mahdollista.

 

 


 Etusivu | Sivun alkuun

 

 1999-07-31 — 2002-11-17