Tunsin, että minun oli kiire saada endowmenttini, koska olin orpo eikä minulla ollut ketään sukulaisia. Jotain siihen suuntaan, että: jestas, jos kuolla kupsahdan ilman endowmenttiani, niin sitten minun täytyy odottaa tuhatvuotista valtakuntaa saadakseni toimitukseni tehtyä.
    Huhtikuussa 1965 pakkasin laukkuni ja muutin Kanadasta Salt Lake Cityyn — Siioniin! Jumalahan halusi minut Siioniin puhumattakaan siitä mormoniperheestä, joka oli ottanut minut siipiensä suojaan: hekin tunsivat, että Jumala halusi minun menevän sinne, ja he muuttaisivat Siioniin seuraavana vuonna. Olin motivoitunut.
    Saman vuoden elokuussa sain endowmenttini Mantin temppelissä. Minulle oli kerrottu, että kokemus olisi hyvin hengellinen. Uskoin kertojia. Minulle kerrottiin myös, että jos joku ei-kelvollinen menisi temppeliin, tämä paljastuisi ja häntä pyydettäisiin poistumaan. Minulle kerrottiin tarina naisesta, jota estettiin jatkamasta temppeliseremonian loppuun ja pyydettiin poistumaan, koska hän ei ollut kelvollinen olemaan paikalla. Kertomuksessa naisella oli 'neekeriverta', ja siksi hänen täytyi poistua. En ollut koskaan kuullut, että 'neekeriveri' esivanhemmissa estäisi temppeliseremonian saamisesta, vaikka tiesin, ettei kirkko opettanut evankeliumia mustille. Se vaivasi minua kovasti, ja aina kun tein kysymyksiä kirkon opista afrikkalais-amerikkalaisiin nähden, minulle kerrottiin, ettemme oikeastaan ymmärrä sitä tarpeeksi ja että minun täytyi vain uskoa siihen, että Jumala tiesi mitä teki.
   Ihmettelenpä, kuinka moni meistä todella oli valmistautunut itse endowmenttiseremoniaan. Olen samaa mieltä Francesin [erään toisen postilistan kirjoittajan] kanssa siitä, että koska meidän ei sallita keskustella temppelistä sen ulkopuolella, emme voi jakaa huoltamme ja kysymyksiämme keskenämme. Ja yritäpä löytää temppelissä joku, jonka kanssa voit puhua, tehdä kysymyksiä sen jälkeen kun olet saanut endowmenttisi tai päättänyt toimitukset kuolleiden puolesta — et löydä ketään. Sinut hoputetaan läpi istunnon valmistuaksesi seuraavaan istuntoon tai poistuaksesi ennen kuin se ehtii selestiseen huoneeseen.
   Joka tapauksessa uskoin, että minun pitäisi saada endowmenttini, vaikka olinkin peloissani. Pelkäsin, koska minulle oli opetettu (vaikkei ennen kuin olin kastettu), että orvot olivat syntyneet orvoiksi, koska eivät olleet tarpeeksi urheita aikaisemmassa olemassaolossa. Minulle opetettiin, että tämän vuoksi aviottomia lapsia ei synny myöhempien aikojen pyhien koteihin. Olin huolissani siitä, että joku temppelityöntekijä saisi ilmoituksen, etten ole kelvollinen koska olin orpo, sen vuoksi että olin ollut vähemmän urhea aikaisemmassa olemassaolossa, ja että he vaatisivat minua poistumaan saamatta endowmenttiani.
   Mitä jos pääsisin osittain seremonian läpi niin kuin tuo nainen, jolla oli 'neekeriverta', ja he keskeyttäisivät ja sanoisivat: "Täällä on sisar, joka ei ole kelvollinen ottamaan osaa; hän on avioton orpo eikä ollut urhea aikaisemmassa olemassaolossa." Väittelin itseni kanssa miettien sellaisia asioita kuin: no, salama ei iskenyt minuun ennen kastettani tai sen aikana, eikä konfirmoinnin aikana, joten ehkä olen turvassa ja ehkä Jumala on antanut anteeksi minulle sen, etten ollut tarpeeksi urhea aikaisemmassa olemassaolossa.
   Sitten ajattelin, että ehkäpä Jumala koettelee minua. "Hän tietää että minä tiedän, että Hän tietää" etten ollut kelvollinen ja urhea aikaisemmassa olemassaolossa, vaikka kukaan ei tiennytkään asemastani kun minut kastettiin. Laskin siis, että menen temppeliin, ja ellei mitään tapahdu, niin se merkitsee sitä, että Jumala on tyytyväinen minuun eikä laske kelvottomuuttani aikaisemmassa olemassaolossa minua vastaan. Olin aikonut mennä piispan luo puhumaan tästä huolestani, mutta se pelotti minua, olin nolo ja häpesin aviottoman orvon asemaani.
   Tunsin myös, että minun tarvitsi mennä ennen kuin avioituisin, sillä jos temppelissä paljastuisi, etten ollut kelvollinen, olisi parempi että se vaikuttaisi vain minuun eikä aviomieheeni. Pääni täytti ajatus siitä, pääsisinkö seremonian läpi ilman, että Jumala ilmoittaa yhdelle temppelityöntekijöistä, etten ole oikeasti kelvollinen. Mietin, miksi Jumala sallisi jonkun päästä temppeliin ja käydä seremonian läpi puoleenväliin vain ilmoittaakseen sitten temppelityöntekijälle, ettei tuo henkilö ole kelvollinen? Kuinka julmaa ja herjaavaa. Miksei Jumala ilmoittaisi tätä piispalle ja vaarnanjohtajalle temppelisuosituksen saamisen vuoksi tehtävissä kelpoisuushaastatteluissa? Voin jo kuulla kirkon vastauksen: "Ehkä Jumala koetteli piispaa ja vaarnanjohtajaa." Ai että heitä olisi koeteltu minun kustannuksellani?
   Joka tapauksessa, siellä minä olin Mantin temppelissä, ja mukana olevat ystäväni olivat innostuneita vuokseni. Pääsin pesun ja voitelun läpi ja olin hieman hermostunut, vaikka muuten okei, tunsin itseni puhtaaksi ja tahrattomaksi jälkeenpäin, ja työntekijä oli oikein kiltti, hyvin vanha mutta oikein kiltti. Ehkei niin hirveän vanha kuin luulin, koska olin itse vain 22-vuotias tuolloin. Hänessä ei näkynyt mitään merkkejä siitä, että hän olisi tuntenut minun olevan epäkelpo. Tähän asti kaikki oli mennyt hyvin.
   Sitten sain uuden nimeni. En voi uskoa sitä nyt, mutta tuolloin uskoin todella, että Jumala paljasti uuden nimeni temppelityöntekijälle juuri siinä paikassa ja sillä hetkellä — vain Jumala, temppelityöntekijä ja minä itse tiesivät uuden nimeni. Uskoin, että Jumala poistaisi sen työntekijän muistista, ja silloin vain Jumala ja minä itse tietäisivät nimeni. Minulle annettiin nimeksi Florence. Ajattelin kuinka sopivaa, koska olen sairaanhoitaja [viittaa Florence Nightingaleen], enkä unohtaisi uutta nimeäni. (Paljon myöhemmin sain tietää, että kuka tahansa nainen, joka menee temppeliin kuukauden 12. päivänä saa nimen Florence. [Ainakin tuo järjestys oli 60-luvulla, järjestys on tietysti saattanut muuttua. suom.huom.])
   Sitten tulimme luomisen huoneeseen, ja tietysti ensimmäinen juttu minkä näin, oli se SUURI kaikennäkevä silmä, joka vaikutti hiukan aavemaiselta, mutta uskoin sen symbolisoivan sitä, että Jumala koko ajan tarkkailee minua. Paljon myöhemmin kummastelin, miksen uskonut sen symbolisoivan Jumalan kaitselmusta enkä tarkkailua. Niin paljon käyttäytymisestämme ja uskomuksistamme mormoneina perustuu pelkoon. Meitä muistutetaan koko ajan siitä, että Jumala tarkkailee meitä. Jokaisen päivän jokainen hetki eletään tähtäimessä jokin kaukainen huominen, kuoleman jälkeinen huominen, huominen selestisessä valtakunnassa.
   No siellä minä istuin luomisen huoneessa. Kuulin äänen, miehen äänen, sekä toisen vastaavan hänelle, ja vielä kolmannen. En tietenkään nähnyt ketään, ja ääni tuli katosta. Sekunnin murto-osan ajan ajattelin: Mitä jos tuo on Jumalan ääni! Silloin nuo kolme miestä ilmestyivät esiin ja — bla, bla, bla — kuuntelin koko luomistarinan.
   Sitten siirryimme paratiisihuoneeseen, ja minusta maalaukset olivat kauniita. Eräs vanha pari tuli esiin ja he edustivat Aadamia ja Eevaa. Jolloinkin tässä vaiheessa meiltä kysyttiin, haluammeko lähteä, ja silloin kuiskasin heti ystävilleni, että minun pitäisi, mutta tietenkään en kerro syytä. Aloin olla todella peloissani siitä, miten jollekin työntekijälle pian paljastettaisiin, etten ole kelvollinen olemaan paikalla. Tietysti he vastasivat, että jokainen on hermostunut ensimmäisellä kerralla. En lähtenyt.
   Olin yllättynyt ja pettynyt, koska Aadam ja Eeva eivät olleet nuori pari. Tarkoitan, että Eeva oli aika kumara ja hänellä oli reumaattisia kyhmyjä ja silmälasit ja olin yllättynyt, että hän edes symbolisesti voi ojentaa ottamaan omenan. [Voin sanoa tämän, koska itselläni on nykyään reumaattisia kyhmyjä ja silmälasit :-)] Sitten meitä pyydettiin nostamaan kättämme, mikäli olimme unohtaneet uuden nimemme ... kukaan ei nostanut kättään.
   Mietin, kuinka he voisivat kertoa minulle uuden nimeni jos olisin unohtanut sen, sillä uskoin todella, että vain minä ja Jumala tiesimme sen. Sitten laskeskelin, että todennäköisesti nimen antaneen temppelityöntekijän sallitaan muistaa se, kunnes istunto on ohi, ja sitten se poistettaisiin hänen mielestään. Mutta kuinka jokainen heistä voisi muistaa jokaisen osanottajan nimen? Saisivatko he toisen ilmoituksen, joka olisi juuri tarpeeksi pitkä, jotta he voisivat kertoa uuden nimeni uudelleen jos olisin unohtanut sen?
   Tuolla ensimmäisellä kerralla minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kun temppelityöntekijät saapuvat työhön, heille annetaan tuo uusi nimi, yksi nimi naisia ja yksi nimi miehiä varten sinä päivänä; siksi naispuolisten temppelityöntekijöiden oli muistettava ainoastaan yksi nimi, ja samoin miespuolisten. Ilmoituksella ei ole yhtään mitään tekemistä uuden nimen saamisen kanssa. Ei ole mitään järkeä siinä, että he painottavat, kuinka tärkeää on olla koskaan paljastamatta nimeään kenellekään, kun jokainen naispuolinen temppelityöntekijä tuona päivänä tiesi, että minun uusi nimeni oli Florence.
   Sitten siirryimme telestiseen huoneeseen, johon viitataan myös autiona ja synkkänä maailmana. Aloimme tohista esiliinan, hunnun ja kaavun kanssa, ja panimme tohvelit jalkaan ja taas pois jaloista, ja yritimme muistaa mille puolelle huntu sidotaan. Mielestäni hunnun pääosa muistuttaa hiukan Kalle Kaniinin äidin pitämää hilkkaa.
    Sitten pääsimme kohtaan, jossa annetaan merkit ja tunnukset ja rangaistukset, ja yritin laskeskella, miten ihmeessä voisin muistaa sen kaiken, kunnes pääsisin selestiseen huoneeseen johtavan verhon luo. Mietin, mitä tapahtuisi, jos unohtaisin. Ihmettelin, pitäisikö minun palata takaisin luomisen huoneeseen ja käydä toimitukset läpi yhä uudelleen, kunnes muistaisin oikein. Olin hermoromahduksen partaalla. Rangaistukset, jotka esitettiin symbolisten eleiden avulla, olivat pelottavia, ja jokaisen tunnuksen tehdessämme suostuimme mieluummin kuolemaan kuin paljastamaan ne.
   Sitten sain oikein shokin kun näin erään miehen tulevan sisään mustassa puvussa — hän edusti Lusiferia. Hän toi sitten esiin saarnaajan. He näyttivät kuin olisivat olleet aivan eri seuraa, kun kaikilla muilla oli valkoiset vaatteet. Minä olin käännynnäinen, ja vaikken tuntenutkaan mitään mieltymystä muihin uskontoihin, olin loukkaantunut kun näin miten eriuskoisia halvennettiin. Sitten ajattelin: Voi taivas, jos tuo henkilö edustaa saatanaa, niin tässä kohdassako Jumala nyt paljastaa jollekin työntekijälle, ettei minun pitäisi olla mukana? Mutta mitään ei tapahtunut, yksikään temppelityöntekijöistä ei keskeyttänyt seremoniaa ilmoittaakseen, etten ole kelvollinen.
   Ja sitten terrestriseen huoneeseen. Huomaan miettiväni, missä vaiheessa alkaisin ymmärtää paremmin evankeliumia ja saisin elämäni hengellisimmän kokemuksen, niin kuin kaikki ovat luvanneet, että saisin temppelissä. En saanut sitä! Miksen saanut sitä? Tietenkin, minussa itsessäni täytyi olla jotakin vikaa. No ehkä se tulisi selestisessä huoneessa.
   Yksi hetki oli parempi terrestrisessä huoneessa — kun he kertoivat, että verhon luona olisi temppelityöntekijöitä, jotka auttaisivat merkkien, nimien ja tunnusten antamisessa. Huh — minun ei siis tarvitse osata ulkoa tuota kaikkea!
   Kuuntelin tarkkaavaisesti verhon luona annettavaa luentoa, ja odotukseni olivat suuret, sillä odotin kaipaamani hengellisen kokemuksen tulevan selestisessä huoneessa. Minusta siinä oli järkeä: kaikkien lupaama hengellinen kokemus tulisi selestisessä huoneessa, ja tunsin syyllisyyttä koska olin odottanut sitä jo aiemmassa vaiheessa.
   Mutta selestinen huone petti toiveeni: en ollut vieläkään saanut parempaa ymmärtämystä evankeliumin suhteen, tai odottamaani rikasta hengellistä kokemusta. Tunsin ainoastaan helpotusta siitä, että kaikki oli ohi ja ettei kukaan ollut saanut ilmoitusta minun epäkelpoisuudestani sen vuoksi, että olin ollut vähemmän urhea aikaisemmassa olemassaolossa.
   Tietenkin kaikki onnittelivat minua sanoen: "Eikö se ollut ihanaa?" — "Etkö tuntenutkin Hengen läsnäoloa siellä?" — Vastasin: "Kyllä." En siis ollut edes poistunut selestisestä huoneesta, kun jo valehtelin. Tunsin syyllisyyden painavan. Vasta päästyäni ulkoilmaan, tuntiessani auringon paistavan ja hengittäessäni raikasta ilmaa, tajusin kuinka painostavalta temppelissä olo tuntui. Tietenkin tunsin syyllisyyttä senkin johdosta.
   Yksi asia on varma: kun teen lupauksen, se pysyy. Päätin, että minusta tulisi omien rajojeni puitteissa paras mahdollinen myöhempien aikojen pyhä. Otin endowmenttini vakavasti, ja olin palaava temppeliin monet kerrat, itse asiassa viikoittain kolmen istunnon ajaksi, päättäen vakaasti oppivani ymmärtämään endowmenttiseremoniaa ja haluten tehdä toimituksia kuolleitten puolesta. Mutta se on taas eri tarina.

Helen — joka tunnetaan myös Florencena