Perustietoa > Kertomuksia


Tyypillinen "todistus"

Mormonikirkko pitää paastosunnuntaita kerran kuukaudessa, tavallisesti kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Silloin on sakramenttikokouksessa hiukan erilainen ohjelma — ei pidetä niin monta puhetta vaan annetaan sen sijaan aikaa läsnäolijoille "antaa todistuksensa". Jos tuntee jakamisen tarvetta, menee ylös "lavalle", istuu ja odottaa vuoroaan.

Tällaiselta se saattaa kuulostaa:

  • kerrotaan esim. jostakin äskettäin tapahtuneesta, jota pidetään hengellisenä kokemuksena, että Henki on kehottanut tekemään jotakin ja sitten on tapahtunut jotakin hyvää, tai jos on tapahtunut jotakin ikävää, sitä järkeillään esim. seuraavalla tavalla: "Ajoin tänä aamuna ojaan kun auto luisti lumessa — ehkä näin vältyin suuremmalta onnettomuudelta. Taivaan Isä tietää kaiken tarkoituksen."
  • kuinka onnellinen on siitä, että on saanut etuoikeuden ottaa vastaan evankeliumin
  • kuinka paljon on oppinut (esim. nöyryyttä) ja "saanut" kirkossa
  • mahdollisesti puhutaan jostain pyhien kirjoitusten kohdasta ja vertaillaan asioita tai henkilöitä
  • "minä rakastan teitä kaikkia" (Eihän kukaan tosissaan edes pidä kaikista ihmisistä, saati että rakastaisi heitä — miksi siis väittää sellaista?)
  • "on hyvä olla täällä", "on ihanaa että saamme olla yhdessä" jne.
  • papukaijamainen hokema: "Minä TIEDÄN, että Joseph Smith oli profeetta. Minä TIEDÄN että kirkko on ainoa tosi kirkko maan päällä. Minä TIEDÄN jne." — vaikka ei sitä mistään tiedetäkään.
  • Lopetetaan lausumalla: Tämän sanon Jeesuksen Kristuksen nimessä. Amen. (tai vastaavin sanoin.)
  • Ollaan mielissään kun on 'uskallettu' julkisesti julistaa todistuksestaan, mikä varmistaa jäsenen aseman hyvänä sisarena tai veljenä seurakunnassa.
Tuo edellämainittu 'tieto' kai perustuu lähinnä tottumukseen ja siihen kuumaan tunteeseen, joka valtaa ruumiin silloin tällöin. Tila on melkein euforinen, ja useimmat varmasti automaattisesti luulevat, että se tulee jostakin ulkopuolelta — on hyvin yksinkertaista kuvitella, että tunteen aiheuttaa Pyhä Henki ja että se todistaa esim. kirkon "totuudesta", varsinkin, kun kirkossa opetetaan liittämään tämä tunne asiaan.
    Sitten että muutkin kristityt kuten helluntailaiset (en tiedä muista uskonnoista) yhtä hyvin voivat saada tuon shokkimaisen tunteen ollessaan "vireessä", no sitä ei koskaan mormonina ajattele, tai jos ajatteleekin, niin päättelee (täysin perusteettomasti), että MINUN tunteeni tulee Pyhältä Hengeltä, mutta NOIDEN TOISTEN tunne tulee perkeleeltä. Mormoneille tunne merkitsee ilman muuta yhtä kuin kirkon ja Joseph Smithin ainoa totuus. Minulle ainakin se oli aivan käänteentekevä juttu, en ollut koskaan ennen kokenut sellaista. Tuskinpa olisin liittynyt kirkkoon ilman sitä.
    Olen kyllä kirkosta lähdettyäni sen kokenut silloin tällöin — yhtälailla voi olla syvän filosofisessa tilassa jonkin muun kuin uskonnon takia. Kerran sain sen esim. isän kuoltua kuunnellessani Mozartin Requiemia, ja kerran, kun kuuntelin kirjailija Octavio Pazia televisiossa. Paz ikään kuin avasi jonkin uuden henkislaatuisen ikkunan mieleeni. Usein tunnen sen kuunnellessani kreikkalaista musiikkia. Juuri tänään se yllätti katsoessani BBC:ltä Shakespearen Romeo ja Julia-näytelmää! — Tuo näytelmä on siis "totta", mikäli sovelletaan mormonilogiikkaa käytännössä.
    Tunne on ihan kumma, kyyneleet alkavat yleensä herkästi tippua vaikka ei haluaisi. Sydän jumputtaa, ja kun on kerran todistuskokous niin miksikäs ei mieleen aivan ensiksi tulisikaan että menenpä minäkin tuonne "lavalle" ja annan todistukseni. Siellä sitä sitten seisoo ja änkyttää, joskus on kurkku niin kireä että ääni tukahtuu. Tunne on hyvin voimakas eikä sitä voi itse kontrolloida. Hiukan pelottavaa. Tietysti joukko, joka tuntee samoin ja jonka odotukset ja ajatukset kulkevat samoja ratoja, vielä vahvistavat sitä. Ilmiö ei varmasti ole kaukana joukkohysteriasta. Ehkä siinä on jotain psykologisesti samaa kuin yleisön kiljumisessa urheilutilaisuuksissa tai mitä nuoret tytöt tuntevat kirkuessaan rock-tähden edessä — hiljaisempaa vain. Jotkut ihmiset saavat sen helposti, toisille se tulee vain harvoin, ja jotkut eivät koe sitä koskaan.
    Tuo tunne piti minua kirkon reunamilla roikkumassa vielä sitten kun uskostani olivat viimeisetkin rippeet vallan haipuneet. Kävin vielä nuorille aikuisille tarkoitetussa Instituutissa, se oli illalla kerran viikossa. Ryhmä oli tiivis ja pieni, meitä oli ehkä 10-15 ja opettaja. "Henki" vieraili tunneilla usein, enkä voinut käsittää, miksi olin niin onneton ja miksi kaikki kirkkoon liittyvä inhotti minua niin syvästi, kun kuitenkin tuo tunne "todisti" päinvastaista.
    Helpotus oli suuri, kun jäätyäni pois saatoin luopumuksestani huolimatta saavuttaa tuon tilan. Ymmärsin, että se tuleekin sisältäni jostakin, ei ulkopuoliselta olennolta. Suuri kivi vierähti sydämeltäni.

Lisätietoa Todistuksen toistotaktiikka

 

 Etusivu | Sivun alkuun

 

 1998-10-25 — 2004-11-19