"Nämä olivat aikoja, jotka eivät koskaan unohdu - saada istua taivaan innoituksen ohjaaman äänen kantopiirissä, mikä herätti äärimmäisen kiitoksentunteen rinnassa. Päivät pääksytysten jatkoin, keskeytyksettä kirjoitin, mitä hänen suustaan tuli, kun hän käänsi uurimin ja tummimin, eli niin kuin nefiläiset olisivat sanoneet, kääntäjien, avulla historiaa eli aikakirjaa, jota kutsutaan Mormonin Kirjaksi.
    Tähän yhteyteen ei kuulu edes muutamin sanoin selvitellä Mormonin ja hänen uskollisen poikansa Moronin kirjoittamaa kiintoisaa kertomusta kansasta, jota taivas kerran rakasti ja joka kerran oli taivaalle otollinen. Niinpä jätän sen johonkin tulevaan aikaan, ja kuten sanoin johdannossa, siirryn noihin tapauksiin, jotka välittömästi liittyvät tämän kirkon syntyyn ja jotka kiinnostanevat niitä tuhansia, jotka ovat astuneet esiin uskonkiihkoilijoitten paheksumisen ja ulkokullattujen herjausten keskellä ja ottaneet vastaan Kristuksen evankeliumin.
    Ei yksikään vakavamielinen ihminen voisi kääntää ja kirjoittaa niitä ohjeita, jotka ovat lähtöisin Vapahtajan suusta nefiläisille ja jotka koskevat sitä täsmällistä tapaa, jolla ihmisten tulisi rakentaa Hänen kirkkoaan, ja eritoten turmeluksen levitettyä epävarmuutta kaikkiin ihmisten keskuudessa käytettyihin muotoihin ja järjestelmiin - haluamatta osoittaa sydämen alttiutta tulla haudatuksi vetiseen hautaan¹ ja siten osoittaa hyvää omaatuntoa Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen suhteen.
    Kirjoitettuani kertomuksen Vapahtajan opetustyöstä Jaakobin huoneen jälkeläisten keskuudessa tällä mantereella oli helppoa nähdä, kuten profeetta sanoi olevan, että pimeys peitti maan ja synkeys ihmisten mielet. Asiaa enemmän ajateltuani oli helppoa nähdä, että suuren uskontoa koskevan kiistelyn ja metelin keskellä kenelläkään ei ollut Jumalalta lähtöisin olevaa valtuutta toimittaa evankeliumin toimituksia. Sillä saatettaisiin kysyä, onko sellaisilla ihmisillä valtuus suorittaa pyhiä toimituksia Kristuksen nimessä, jotka kieltävät ilmoitukset, kun Hänen todistuksensa ei ole sen vähäisempi kuin profetian henki ja kun Hänen uskontonsa on kaikkina maailman aikoina, kun Hänellä on ollut kansaa maan päällä, perustunut ja rakentunut välittömille ilmoituksille ja ollut niitten tukema?
    Vaikka nämä tosiseikat olisivat joutuneet sellaisten ihmisten hautaamiksi ja huolellisesti kätkemiksi, joiden viekkaus olisi ollut vaarassa, jos se olisi paljastunut ihmisten tarkasteltavaksi, ne eivät kuitenkaan ole kätkettyjä enää meiltä - ja me ainoastaan odotimme käskyä 'Nouse ja mene kasteelle'. Tätä ei tarvinnut kauan toivoa, ennen kuin se jo toteutui. Herra, joka on armollinen ja alati altis vastaamaan nöyrien johdonmukaiseen rukoukseen, kun me olimme kääntyneet Hänen puoleensa palavassa rukouksessa ihmisten majoista syrjässä, alentui ilmoittamaan meille tahtonsa. Äkisti, ikään kuin iankaikkisuuksien keskeltä, Lunastajan ääni puhui rauhaa meille. Verhoa raotettiin ja Jumalan enkeli laskeutui alas kirkkauteen puettuna ja antoi hartaasti odottamamme sanoman sekä parannuksen evankeliumin avaimet. Mikä reimu! [sic] mikä ihme! mikä kummastus! Maailman ollessa piinattuna ja hämmennyksissään - miljoonien haparoidessa sokean tavoin seinämää ja kaikkien ihmisten yleensä tukeutuessa epävarmuuteen meidän silmämme näkivät, meidän korvamme kuulivat ikään kuin kirkkaassa päivänpaisteessa - niin, vieläpä enemmänkin: kirkkaudessa, joka ylitti toukokuisen auringon kirkkaan paisteen luonnon yllä! Sitten Hänen äänensä, tosin lempeä, tunkeutui ytimeen, ja Hänen sanansa, "Olen kanssapalvelijanne", karkottivat kaiken pelon. Me kuuntelimme, me katselimme hievahtamatta, me ihailimme! Se oli enkelin ääni kirkkaudesta, se oli sanoma Korkeimmalta! Ja kuullessamme riemuitsimme, kun Hänen rakkautensa syttyi sielussamme, ja me kietouduimme Kaikkivaltiaan näkyyn! Missä oli aihe epäilyyn? Ei missään: epävarmuus oli kaikonnut, epäilys oli vajonnut alas ollakseen sieltä enää koskaan nousematta, ja taru ja petos olivat haihtuneet iäksi! Mutta rakas veli, ajattele, ajattele vielä hetkisen, mikä riemu täytti sydämemme ja kuinka hämmästyneinä me kumarruimme (silla kukapa ei olisi kumartunut sellaisen siunauksen saadessaan), kun me saimme hänen kättensä alla pyhän pappeuden hänen sanoessaan: "Teille, kanssapalvelijoilleni, minä Messiaan nimessä annan tämän pappeuden ja tämän valtuuden, joka pysyy maan päällä, jotta Leevin pojat voivat vielä uhrata uhrin Herralle vanhurskaudessa!"
    En yritä kuvailla teille tämän sydämen tunteita eikä sitä majesteetillista kauneutta ja kirkkautta, joka ympäröi meitä tuossa tilaisuudessa, mutta uskokaa minua kun sanon, ettei maa eivätkä ihmiset pysty ajan kaunopuheisuuden myötä edes alkamaan pukea kieltä niin kiintoisalla ja ylevällä tavalla kuin tämä pyhä persoona. Ei - eikä tällä maalla ole voimaa suoda iloa, antaa rauhaa tai käsittää sitä viisautta joka sisältyi jokaiseen lauseeseen niiden kuuluessa Pyhän Hengen voimasta! Ihminen voi pettää kanssaihmistään, petos voi seurata petosta, pahan lapsilla voi olla voima eksyttää ajattelemattomat ja oppimattomat, kunnes vain tarusta monet saavat ravintonsa ja vääryyden hedelmät kantavat virrassaan ajattelemattomat hautaansa. Mutta yksi hänen rakkautensa sormen kosketus, niin, yksi kirkkauden säde ylemmästä maailmasta, tai yksi sana Vapahtajan suusta iankaikkisuuden keskeltä tekee sen kaiken mitättömäksi ja hävittää sen ikuisiksi ajoiksi mielestä. Varmuus siitä, että olimme enkelin edessä, että me kuulimme Jeesuksen äänen, ja tahraton totuus sen virratessa puhtaasta persoonasta Jumalan tahdon mukaisesti, on jotain, jota en pysty kuvaamaan, ja tulen aina pitämään tätä Vapahtajan hyvyyden ilmaisuna ihmetellen ja kiitollisuuttani ilmaisten niin kauan kuin minun sallitaan elää. Ja niissä asuinsijoissa missä täydellisyys asustaa ja minne synti ei milloinkaan pääse, toivon palvovani päivänä, joka ei milloinkaan pääty."

---

Kallisarvoinen Helmi, ss. 57-58. Ilmestynyt alunperin kirkon lehdessä Times and Seasons, 2. vsk., s. 201. Ilmaisu "vetinen hauta" lienee eufemismi upotuskasteelle.