Martin Harris oli varhainen mormonikäännynnäinen, joka rahoitti Mormonin kirjan julkaisun. Kesäkuussa 1829 Harrisista tuli yksi kolmesta Mormonin kirjan todistajasta. Hänet erotettiin kirkosta 1838. Tammikuun lopussa v. 1859 Martin Harris asui Kirtlandissa, Ohiossa. Joel Tiffany haastatteli häntä lehteensä.

Lähde: "Mormonism--No. II," Tiffany's Monthly 5 (Aug. 1859):163-70, New York City. Alkuperäinen kappale on Amerikan Antikvaarisen seuran huostassa, Worcesterissä, Massachusettsissa. Kappaleita lyhennetty lukemisen helpottamiseksi.

Seuraavan kertomuksen kirjoitimme muistiin Martin Harrisin huulilta, ja luimme tekstin hänelle kirjoituksen jälkeen, niin että voimme olla varmoja antaessamme hänen lausuntonsa maailmalle. Matkustimme Ohioon tammikuun loppupuolella 1859 saadaksemme sen.

Teimme tämän, jotta maailma saisi yhtenäisen kertomuksen mormonismin synnystä sellaisen huulilta, joka on yksi alkuperäisistä todistajista ja jonka todistuksen perusteella se ensinnä otettiin vastaan. Sillä muistettakoon, että Martin Harris on yksi niistä kolmesta todistajasta, jotka valittiin vahvistamaan tuon ilmoituksen alkuperään liittyvistä tosiasioista.

Herra Harris sanoo:

Joseph Smith nuor. löysi Palmyrassa [Manchester], N.Y., 22. päivänä syyskuuta vuonna 1827 kultalevyt, joille oli pantu muistiin arabiaksi, kaldeaksi, syyriaksi ja egyptiksi Elämän kirja, eli Mormonin kirja. En ollut silloin hänen kanssaan, mutta olin saanut ilmoituksen edellisenä kesänä, että Jumalalla oli minulle työ tehtävänä.

Nämä levyt löydettiin Manchesterin kylästä kahden mailin päässä olevan kukkulan pohjoisrinteeltä. Josephilla oli kivi, joka oli kaivettu esiin Mason Chasen kaivosta, 24 jalkaa maanpinnalta. Tiedän varmasti, että hän kykeni näkemään monia asioita tässä kivessä. Tämän kiven avulla hän juuri löysi nämä levyt alunperin.

Ensimmäiseksi hän kertoi minulle tästä kivestä ja ehdotti, että hän sitoo sen silmilleen ja juoksee kilpaa kanssani metsässä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen olin hänen isänsä talossa Manchesterissa, kaksi mailia etelään Palmyran kylästä, ja kaivelin hampaitani neulalla istuessani aidalla. Neula juuttui hampaisiini ja tipahti sormistani lastujen ja olkien joukkoon. Hyppäsin alas aidalta ja aloin etsiä sitä. Joseph ja Northrop Sweet tekivät samoin. Emme voineet löytää sitä.

Silloin yllätin Josephin sanomalla: "Käytä kiveäsi." En ollut koskaan nähnyt sitä enkä tiennyt, että hänellä oli se mukanaan. Hänellä oli se taskussaan. Hän otti sen esiin ja pani sen hattuunsa — vanhaan valkoiseen hattuunsa — ja asetti kasvonsa hatulle.

Vartioihin häntä tarkasti nähdäkseni, ettei hän vain vilkaisisi sivuun; hän ojensi kätensä ohitseni oikealta puolelta, ja siirsi yhtä pientä tikkua, ja siinä näin neulan, jonka hän nosti ylös ja antoi minulle. Tiedän, ettei hän katsonut pois hatusta ennen kuin hän oli poiminut neulan ylös.

Josephilla oli ollut tämä kivi hallussaan jonkin aikaa. Siinä naapurustossa oli mieskimppa, joka etsi rahaa, jonka muinaisaikaisten ihmisten oletettiin piilottaneen. Tähän kimppaan kuuluivat vanha herra Stowel[l] — luulen, että hänen etunimensä oli Joshiah — sekä vanha herra Beman, myöskin Samuel Lawrence, George Proper, Joseph Smith nuor. ja hänen isänsä, ja hänen veljensä Hiram Smith. He etsivät kaivamalla rahaa Palmyrassa, Manchesterissa, myöskin Pennsylvaniassa, ja muilla paikkakunnilla.

Kun Joseph sai tämän kiven, Harmonyssa, Pennsylvaniassa oli eräs kimppa kaivamassa, ja he palkkasivat Josephin jotta hän katsoisi kiveen heitä varten, ja hän teki niin jonkin aikaa, ja kertoi sitten heille, että lumous oli niin vahva, ettei hän voinut nähdä, ja he antoivat periksi.

Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa, vanhan herra Isaac Halen tyttäreen, joiden luona hän majaili. Jälkeenpäin hän palasi taas Pennsylvaniaan ja nai vaimonsa, ja vei hänet vanhan herra Stowel[l]in luo, sillä vaimon perhe ei hyväksynyt avioliittoa. Tytär oli täysi-ikäinen, Joseph ei.

Tämän jälkeen, 22. päivä syyskuuta 1827 ennen aamunkoittoa, Joseph otti vanhan herra Stowel[l]in hevosen ja vaunut, ja otti vaimonsa mukaan ja meni paikalle, jossa levyt olivat piilossa, ja kun hän haki levyjä, vaimo polvistui ja rukoili. Sitten hän otti levyt ja piilotti ne vanhan tammen runkoon, joka oli ontto.

Herra Stowel[l] oli tällöin vanhan herra Smithin luona kaivamassa rahaa. Nämä rahankaivelijat kertoivat, että he olivat löytäneet laatikoita, mutta ennen kuin he ehtivät saada ne käsiinsä, ne vajosivat maahan.

Eräs vilpitön, vanha presbyteeri kertoi minulle, että hän kaivoi maata rautaiseen arkkuun asti Susquehanna-joen alangoilla, että hän kaapi pois lian siltä lapiollaan, mutta hänellä ei ollut mukana mitään millä avata arkku; että hän lähti hakeakseen apua, ja kun he palasivat sen luo, se siirtyi alas maan sisään kaksi tai kolme kepinmittaa, eivätkä he ulottuneet siihen.

Sattui hyvin monia outoja näkyjä.

Kerran vanha hirsinen koulutalo Palmyrasta eteläänpäin leimahti kirkkaaksi ja säikäytti heidät tiehensä.

Samuel Lawrence kertoi minulle, että kun he olivat kaivamassa, paikalle tuli suuri mies, joka näytti kahdeksan tai yhdeksän jalan pituiselta, istui ladon harjalle ja viittilöi heille, että heidän on lähdettävä pois. He elehtivät hänelle vastaukseksi, etteivät he lähtisi, mutta he rupesivat kuitenkin myöhemmin pelkäämään ja lähtivät sittenkin.

Toisella kertaa kun he olivat kaivamassa tuli joukko ratsumiehiä ja pelotti heidät pois.

Nämä asiat olivat heidän mielestään tosia, luulisin, sillä ne kerrottiin minulle luottamuksellisesti, ja kertojat olivat eri henkilöitä, ja heidän kertomuksensa pitivät yhtä, ja vaikutti siltä, että he olivat tosissaan — tiedän, että he olivat tosissaan.

Joseph ei etsinyt näitä levyjä kaivamalla. Ne oli sijoitettu tällä tavalla: neljä kiveä oli pystytetty ja peitetty laakealla kivellä, joka oli yläpuolelta soikea [kupera?] ja alapuolelta litteä.

Tämän alla oli pieni alusta, jolle levyt oli pantu; ja levyjen alta löytyi kaksi hopeakaareen kiinnitettyä kiveä, joiden avulla levyt käännettiin.

Nämä levyt olivat seitsemän tuumaa leveät ja kahdeksan tuumaa korkeat, ja paksuudeltaan tinalevyjen kokoiset; ja kun ne oli pantu toistensa päälle, ne olivat yhdessä kaikkiaan noin neljä tuumaa paksut; ja niitä piti yhdessä selästään kolme hopearengasta, niin että ne voitiin avata kuin kirja.

Ne kaksi hopeakaareen kiinnitettyä kiveä olivat läpimitaltaan noin kaksi tuumaa, täydellisen pyöreät ja keskeltä noin 5/8 tuumaa paksut, mutta eivät yhtä paksut reunoilta, joissa ne kiinnittyivät kaareen.

Ne oli liitetty toisiinsa pyöreällä hopeatangolla, joka oli läpimitaltaan noin 3/8 tuumaa ja noin neljä tuumaa pitkä, mikä noiden kahden kiven kanssa yhdessä tekee kahdeksan tuumaa. Kivet olivat valkoiset kuin kiillotetu marmori, ja niissä oli muutama harmaa juova.

En koskaan uskaltanut katsoa niihin panemalla ne hattuun, sillä Mooses sanoi, että "kukaan ei voi nähdä Jumalaa ja elää", ja me voimme nähdä mitä vain tahdoimme katsomalla niihin; enkä voinut pitää poissa mielestäni halua nähdä Jumala. Sitä paitsi meille oli annettu käsky olla antamatta kenenkään katsoa niihin paitsi Jumalan käskystä, ettei katsoja "näkisi mitään ja tuhoutuisi".

Näitä levyjä pidettiin tavallisesti kirsikkapuisessa laatikossa, joka oli tehty tätä tarkoitusta varten, ja se oli Josephin ja minun hallussa. Levyt pidettiin poissa maailman silmistä, eikä kukaan, paitsi Oliver Cowdery, minä itse, Joseph Smith nuor. ja David Whitmer koskaan nähnyt niitä.

Joseph halusi minun näkevän levyt ennen kuin Jumala näytti ne minulle. Mutta minä kieltäydyin, ellei Herra tekisi sitä. Kerran, ennen kuin Herra näytti ne minulle, Joseph sanoi, että minun pitäisi nähdä ne. Kysyin häneltä, miksi hän rikkoisi Herran käskyjä? Hän sanoi, että kun sinä olet tehnyt niin paljon, pelkään ettet usko, ellet näe niitä. Minä vastasin: "Joseph, minä tiedän asiasta kaiken. Herra on näyttänyt minulle kymmenen kertaa enemmän niistä kuin tiedätkään."

— Tällä kohtaa kysyimme herra Harrisilta, miten Herra näytti hänelle nämä esineet?

Hän vastasi: "Minua on kielletty sanomasta mitään siitä miten Herra näytti ne minulle, paitsi että olen nähnyt ne Jumalan voiman avulla."

Herra Harris jatkaa:

Nostin levyjä monta kertaa, ja luulisin, että ne painoivat neljäkymmentä tai viisikymmentä naulaa. [~20-25kg]

Kun Joseph oli saanut levyt käsiinsä, hän kertoi asiasta isälleen ja äidilleen. Levyt jäivät puunrunkoon piiloon kunnes hän sai valmiiksi laatikon. Silloin hän meni hakemaan niitä ja toi ne kotiin. Kotimatkallaan levyjen kanssa hän kohtasi miehenkaltaisen, joka vaati levyjä itselleen, ja iski häntä nuijalla kylkeen niin että se oli musta ja sininen. Joseph iski miehen maahan ja juoksi sitten kotia kohti aivan hengästyneenä. Kun hän pääsi kotiin hän ojensi levyt sisään ikkunasta ja hänen äitinsä otti ne vastaan häneltä. Sitten ne piilotettiin lieden alle hänen isänsä talossa.

Mutta kun seinä oli vain osittainen, pelättiin että tietyt henkilöt, jotka yrittivät saada levyt käsiinsä, menisivät talon alle ja kaivaisivat ne esiin.

Sitten Joseph otti ne pois ja piilotti ne vanhan tynnyrintekijän kaupan alle ottamalla ylös yhden laudan ja hautaamalla ne. Kun ne otettiin sieltä ne pantiin vanhaan ontariolaiseen lasilaatikkoon.

Vanha herra Beman sahasi pois päädyt mikä teki laatikosta oikean pituisen niitä varten, ja hän sanoi että hän kuuli niiden kilahtelevan kun he menivät sisään, mutta hänen ei sallittu nähdä niitä. Hän kertoi minulle niin.

Rahankaivelijat väittivät, että heillä oli yhtä hyvä oikeus levyihin kuin Josephilla, koska he kuuluivat samaan porukkaan. He väittivät, että Joseph oli ollut petturi ja anastanut itselleen sellaista mikä kuului heille. Tästä syystä Joseph pelkäsi heitä ja piti levyt jatkuvasti piilossa.

Kun ne oli piilotettu tynnyrintekijän kaupan lattian alle, varoitettiin Josephia, että hänen piti viedä ne pois. Hän sanoi että enkeli varoitti häntä. Hän otti ne pois ja piilotti ne tynnyrintekijän kauppahuoneeseen pellavien joukkoon. Sinä samana yönä joku tuli ja otti ylös lattian, ja kaivoi maata, ja olisi löytänyt levyt, jollei niitä olisi muutettu muualle.

Kaikki nämä asiat olivat tapahtuneet ennen kuin puhuin Josephin kanssa levyistä. Mutta minulla oli Josephin, hänen vaimonsa, veljiensä, sisariensa, isänsä ja äitinsä kertomus tapahtumista. Puhuin heidän kanssaan erikseen, jotta pääsisin selville asiain oikeasta laidasta.

Kuulin ensimmäiseksi asiasta, kun veljeni Presarved [Preserved] Harris, joka oli ollut Palmyran kylässä, kysyi minulta olinko kuullut Joseph Smith nuoremmasta, jolla oli kultainen raamattu. Ajattelin, että rahankaivelijat olivat todennäköisesti kaivaneet esiin jonkun vanhan messinkikattilan tai jotain sellaista. En miettinyt sitä sen enempää. Tämä tapahtui lokakuun ensimmäisen päivän paikkeilla 1827.

Kun olin seuraavana päivänä puhunut veljeni kanssa menin kylään, ja siellä minulta kysyttiin, mitä pidin Kultaisesta Raamatusta? Vastasin, että pyhissä kirjoituksissa sanotaan että se joka tuomitsee asiassa ennen kuin on kuullut sitä, on tyhmä. Enkä minä tahdo tehdä itsestäni tyhmää. En tiedä siitä mitään.

Sitten sanoin, mitä siitä Joen Kultaisesta Raamatusta sitten? Silloin he jatkoivat, että he panivat viskiä vanhan ukon siideriin ja saivat ulos kertomuksen hänestä puolijuovuksissa, ja hän kertoi heille siitä kaiken. Sitten he toistivat hänen kertomuksensa, jonka jälkeenpäin huomasin suuresti täsmäävän Joen antaman kertomuksen kanssa.

Sitten sanoin heille: Mistä te tiedätte, ettei hänellä ole sellaisia kultalevyjä? He vastasivat: Piru hänet periköön! Enkelit ilmestyvät ihmisille näinä valistuneina aikoina! Piru hänet periköön, hänet pitäisi tervata ja höyhentää sellaisten perkeleellisten valheiden kertomisesta!

Sitten minä sanoin: No mitä sitten, jos hän on valehdellut: niin kuin vanhalla Tom Jeffersonilla oli tapana sanoa, ei se hänelle kuulunut uskoiko joku mies yhteen vai kahteenkymmeneen jumalaan. Ei se vähentänyt hänen varojaan eikä rikkonut hänen sääriluitaan. Mitä se meitä haittaa, jos hän on valehdellut? Hänen on itse siitä vastattava, jos hän on valehdellut. Jos te tervaisitte ja höyhentäisitte kaikki valehtelijat, teillä ei olisi pian varaa ostaa siihen tarvittavaa materiaalia.

Silloin ajattelin Kristuksen sanoja: Jakaantunut valtakunta ei voi pysyä. Tiesin, että he olivat perkeleen valtakunnasta, ja jos se on perkeleestä, niin hänen valtakuntansa on jakaantunut. Sanoin mielessäni, että tässä on jotain enemmän kuin savua. Pohjalla on jonkun verran tulta. Sitten päätin mennä tapaamaan Josephia heti kun ehtisin.

Päivä pari ennen kuin olin valmis käymään Josephin luona, hänen äitinsä tuli meille ja halusi puhua kanssani. Sanoin hänelle, etten ehtinyt, hän voisi puhua vaimoni kanssa, ja puhuisin sitten illalla työt päätettyäni vaimon kanssa.

Kun hän alkoi puhua kanssani, hän kertoi minulle siitä miten Joseph toi levyt kotiin, ja monia muita asioita, ja hän sanoi että Joseph oli lähettänyt hänet meille ja halusi minun tulevan käymään.

Sanoin hänelle määränneeni ajan jolloin tulisin heille, ja että kun se aika tulisi, niin menisin, mutta en kertonut hänelle milloin. Lähetin poikani valjastamaan hevoseni ja viemään hänet kotiin. Hän halusi, että vaimoni ja tyttäreni menisivät mukaan, ja he menivät ja olivat kylässä melkein koko päivän. Kun he tulivat kotiin, kyselin heiltä levyistä. Tyttäreni sanoi, että hän jaksoi tuskin nostaa ne. Ne olivat nyt lasilaatikossa, ja vaimoni sanoi, että ne olivat hyvin painavat. He molemmat nostivat niitä.

Odotin päivän pari, ja sitten noustuani aamulla ja syötyäni aamiaista kerroin kotiväelleni, että menisin kylään, mutta meninkin suoraan vanhan herra Smithin luo. Sain kuulla, että Joseph oli mennyt pois Peter Ingersol[l]in luo tekemään töitä ja saadakseen jonkun verran jauhoja. Olin mielissäni siitä että hän oli poissa, koska se antoi minulle tilaisuuden puhua hänen vaimonsa ja perheensä kanssa levyistä. Puhuin kunkin kanssa erikseen nähdäkseni, pitäisivätkö heidän kertomuksensa yhtä, ja huomasin, että ne pitivät.

Kun Joseph tuli kotiin, en halunnut hänen saavan tietää, että olin puhunut heidän kanssaan, ja niin otin häntä käsivarresta ja vein hänet pois toisten luota, ja pyysin häntä kertomaan tarinan, minkä hän teki seuraavanlaisesti.

Hän sanoi: Enkeli ilmestyi hänelle, ja kertoi hänelle että se oli Jumalan työtä.

Tässä kohtaa herra Harris näytti harhaantuvan pois aiheesta, kun pyysimme häntä jatkamaan ja kertomaan mitä Joseph sitten oli sanonut. Hän vastasi, että

Joseph oli tätä ennen kuvaillut tavan, jolla hän löysi levyt. Hän löysi ne katsomalla kiveen, jonka oli löytänyt Mason Chasen kaivosta. Perhe oli kertonut minulle saman asian. Joseph sanoi, että enkeli oli käskenyt häntä lopettamaan rahankaiveluporukassa. Että heidän joukossaan oli pahoja miehiä. Hän ei saisi enää olla lainkaan heidän kanssaan tekemisissä. Hän ei saisi valehdella, kirota eikä varastaa.

Hän käski häntä menemään ja katsomaan silmälaseihin, ja hän näyttäisi hänelle miehen, joka auttaisi häntä. Hän teki niin ja näki minut, Martin Harrisin, seisovan vierellään. Tämä yllätti minut. Kerroin hänelle tahtovani olla erittäin tarkka näissä asioissa.

"No", hän sanoi, "näin sinun seisovan edessäni yhtä selvästi kuin näen nyt."

Sanoin että jos se on perkeleen työtä, niin en halua olla sen kanssa tekemisissä, mutta että jos se on Herran työtä, niin hän voi saada kaiken tarpeellisen rahan saattaakseen sen maailmalle.

Hän sanoi, että enkeli kertoi hänelle että levyt täytyi kääntää, painaa ja lähettää maailmalle.

Minä sanoin: Joseph, sinä tiedät oppini, jonka mukaan kirottu on jokainen joka panee luottamuksensa ihmiseen ja tekee lihasta käsivartensa; ja me tiedämme, että perkeleellä on oleva suuri valta myöhempinä päivinä pettää valitutkin, jos mahdollista; enkä tiedä sinun olevan yksi valituista. Sinun täytyy antaa anteeksi, etten usko pelkästään sanojasi. Jos Herra näyttää minulle, että tämä on hänen työtään, niin voit saada kaikki haluamasi rahat.

Herra Smithin luona ollessani nostin levyjä, ja tiedän niiden painosta että ne olivat lyijyä tai kultaa, ja tiedän, ettei Josephilla ollut tarpeeksi luottoa ostaa niin paljon lyijyä. Lähdin Smitheiltä noin yhdentoista aikaan ja menin kotiin.

Vetäydyin makuuhuoneeseeni ja rukoilin Jumalaa näyttämään totuuden näistä asioista, ja tein liiton, että jos tämä oli hänen työtään ja hän osoittaisi sen minulle, niin tekisin parhaani, jotta se saataisiin maailman käyttöön.

Silloin hän näytti minulle, että se oli hänen työtään, ja että sen oli määrä tuoda evankeliumin täyteys pakanoille toteuttamaan hänen sanansa, että ensimmäiset ovat viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä. Hän osoitti tämän minulle sillä hiljaisella äänellä, joka kuullaan sielussa. Silloin olin vakuuttunut siitä, että se oli Herran työtä, ja velvollisuuteni oli tuoda se esiin.

Häly aiheesta oli kylässä kasvanut niin, että jotkut olivat uhanneet ahdistella Josephia ja myös tervata ja höyhentää hänet. He sanoivat, etteivät lähtisi, ennen kuin hän olisi näyttänyt levyt heille. Hänen ei ollut turvallista jäädä paikalle, joten päätin, että hänen täytyisi lähteä appensa luo Pennsylvaniaan. Hän kirjoitti langolleen Alvah Halelle pyytäen hakemaan häntä. Neuvoin Josephia maksamaan kaikki velkansa ennen lähtöään. Maksoin ne hänen puolestaan ja annoin hänelle rahaa hänen matkaansa varten.

Neuvoin häntä valmistautumaan ajoissa, niin että hän voisi lähteä päivää tai paria etukäteen: sillä häntä ahdisteltaisiin, jos tiedettäisiin milloin hän lähtisi. Panimme levylaatikon tynnyriin, joka oli noin kolmanneltaosalta täytetty pavuilla, ja nostimme sen pystyyn.

Kerroin herra Halelle asiasta ja neuvoin heitä kutakin hankkimaan ryhmysauvan ja panemaan ne vaunuun kanssaan, minkä he tekivätkin. Puhuttiin, että he lähtisivät maanantaina, mutta he lähtivätkin lauantai-iltana ja pääsivät turvallisesti läpi.

Tämä tapahtui lokakuun viimeisenä päivänä 1827. Saattoi olla marraskuun ensimmäinenkin.